Ihan uskomatonta! Olen vaikka kuinka monta kertaa yrittänyt kirjautua tähän blogiin, enkä ole vuosien varrella muistanut tunnuksia. Nyt tulin koneelle ihan niin kuin ennenkin, näppäilin ensin mieleeni tulevat tunnukset ja Tähdenlennon tiellä blogin hallinta-sivu aukeni eteeni! 

Tänä vuonna tulee mieheni kuolemasta 11 vuotta, se on pitkä aika. Viimeeksi olen tainnut kirjoittaa tänne joskus vuonna 2008 eli 10 vuotta sitten. Olen käynyt aina silloin tällöin, lähinnä näin mieheni kuoleman vuosipäivän lähestyessä, lukemassa noita vuosia sitten kirjoittamiani tekstejä. Tuntuu todella oudolta ja jollain tapaa järkyttävältä lukea niitä, sillä en muista ollenkaan, että olisin kirjoittanut kyseisiä tekstejä. Jotkut nostattavat kyyneleet silmiin ja saavat tuntumaan pahalta. Tulee taas mieleen ajatukset, miksi näin oli käytävä? Olen kuitenkin mennyt elämässäni eteenpäin. Tai haluan ainakin ajatella niin. Sen verran Esan menetys vaikutti elämääni, etten ole uskaltanut aloittaa uutta parisuhdetta voimakkaan menettämisen pelon vuoksi. En halua enää ikinä rakastua ja menettää itselleni tärkeää ihmistä, en vaan halua kokea sitä tuskaa uudelleen. Tosin nyt olen tavannut ihmisen, joka vaikuttaa todella kivalta ja luotettavalta. Hän on herättänyt minussa tunteita ja kaipausta, mitä en ole kokenut vuosiin toista ihmistä kohtaan. En ole kokenut tarvitsevani ketään, koska minun tunteeni rakkaintani kohtaa ovat edelleen elossa. Mikään ei ole niitä muuttanut. Mutta nyt olen saanut aavistuksen myös siitä, että voisin mahdollisesti kuitenkin vielä rakastua uudelleen enkä ole täysin tunteeton muita kohtaan, niin kuin olen luullut eikä kohdalle ole osunut aiemmin ketään, kuka olisi minua mitenkään kiinnostanut. Lapseni ovat tässä tietenkin kasvaneet; Onni täyttää lokakuussa 14 vuotta ja Helmi on nyt 11-vuotias. Anopin kanssa välit vuosien varrella paranivat ja valitettavasti tämän vuoden heinäkuussa hän kuoli sairaalassa. Hänelle ja hänen miehelleen olisin toivonut parempaa elämää. Viime vuosia varjostivat sairastelut ja epäonni. Onneksi saimme välimme kuntoon, siitä minulle jäi hyvä mieli. Löysimme viimein yhteisymmärryksen asioista ja tavan tulla toimeen, toivoimme toisillemme pelkkää hyvää. Tavallaan tähän päättyy minun osuuteni ja myös lasten osuus mieheni suvussa, sillä anoppini oli ainoa menneisyyteen yhdistävä asia ja nyt hän on poissa. 

Voin todeta, että elämä jatkuu. Kieltämättä vuosien varrella on tullut paljon itkettyä ja jopa säälittyä itseäni. Aika on mennyt eteenpäin huomaamatta, ihan uskomatonta, että tästä suuresta tragediasta tulee kuluneeksi ensi perjantaina 11 vuotta. Missä olenkaan ollut kaikki nämä vuodet? Edelleen aika ajoin jään miettimään, miksi näin tapahtui ja miksi me ei saatu elää onnellisina elämämme loppuun asti. Omalla kohdalla se satu ei toteutunut. Olen oppinut elämään asian kanssa, vuosia sitten päätin antaa venäläiselle rekkakuskille anteeksi, koska ymmärsin, että viha ja katkeruus eivät muuta asiaa miksikään muuksi. Miksi haaskata elämänsä olemalla koko ajan vihainen? Siitä anteeksi annosta sisälleni tuli jonkinlainen rauha ja toipuminen alkoi. Kannan kuitenkin elämäni rakkautta ikuisesti sydämessäni, mutta ymmärrän myös sen, että hänen ei välttämättä tarvitse olla elämäni ainoa suuri rakkaus. Minulla on oikeus olla vielä onnellinen eikä minun tarvitse olla sitä yksin. 

Anteeksi jälleen kerran hiljaiseloni. Olen aika paljon kirjoittanut uutta blogiani, joka keskittyy mieheni onnettomuuteen ja oikeudenkäyntiin. Jos en voi vaikuttaa lopputulokseen, haluan, että asiat tulevat ainakin kerrottua niin kuin ne ovat. Monella ei ole aavistustakaan siitä, mitä asian taakse kätkeytyy ja minä aion tuoda kaiken julki. En hyväksy mukisematta, että Kouvolan hovioikeus jättää tuomiossaan huomioimatta koko tapahtuman ja keskittyy vain pariin viimeiseen sekuntiin. Totta kai sillä perusteella voidaan jättää kuka tahansa tuomitsematta. Samalla tavalla voidaan rajata kaikki rikokset ja ei todellakaan tarvita vankiloita eikä muuta rikosseuraamusjärjestelmää.

En pysty hyväksymään sitä, että mieheni tappaja jatkaa elämäänsä ihan niin kuin ennen aiheuttamaansa kuolonkolaria. Hänen olisi pitänyt saada siitä rangaistus, lapseni ja minä kärsimme hänen teoistaan koko loppuelämämme, kuten hänen vanhempansa ja veljensä. Tämä venäläinen rekkakuski ei saanut juuri minkäänlaista rangaistusta ja hänellä on edelleen vaimonsa ja lapsensa, joiden kanssa jatkaa elämäänsä. Entäpä me? Toivon todella, että joka kerta kun hän katsoo lapsiaan tai vaimoaan, että hän tuntee piston sydämessään ja tietää, että hän vei joltain hengen ja pieniltä lapsilta isän ja joltakin rakkaan. Luulen kuitenkin, että hän omalta osaltaan jatkaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. 

Välillä hämmästelen sitä, miten aika on kulunut. Tänään on vuoden 2008 viimeinen päivä. Parin kuukauden päästä Esan kuolemasta tulee kuluneeksi puolitoista vuotta. Silti hän voisi milloin tahansa astua takaisin elämäänsä, kaikki hänen tavaransa ovat täällä paikallaan. Hänen elämänsä voisi jatkua ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut ja yhtä hyvin voin yhä kuvitella hänen astuvan kotiovestamme sisään hetkellä millä tahansa. Tuntuu, että hän olisi ollut vain hetken poissa. Valitettavasti emme elä mitään kaunista satua, todellisuuttamme on se, että hän on poissa eikä koskaan enää palaa. Silti odotan vain koko ajan häntä takaisin. Tunteeni ovat ihan yhtä voimakkaita kuin ennenkin, odotan hetkeä jolloin saan heittäytyä hänen syliinsä ja kertoa hänelle, kuinka paljon häntä rakastan. Mutta sitä hetkeä ei vaan tule.

 

Yö: Särkynyt enkeli

http://www.youtube.com/watch?v=nRPkZybzwUk

Tällä hetkellä olen aika sanaton... Ja vihainen ja pettynyt. Hovioikeuden päätös oli aivan käsittämätön, tosin hovioikeuteen mennessämme ja tuomareiden aloittaessa oli selvää, että he olivat jo päätöksensä tehneet. Heti huomasi, että olivat vastapuolen puolella.

Käsittämättömäksi tuon päätöksen tekee se, että käräjäoikeus katsoi hänen ohjanneen tietoisesti vasemmalle kaistalle ja venäläinen itsekin on näin kertonut kuulusteluissa sekä käräjäoikeudenkäynnissä. Jossa hän myös selvästi sanoi, että tietenkin hän oli yrittänyt väistää mieluummin kuin olisi ajautui vasemmalle. Jos hän olisi väistänyt oikealle, hän olisi rikkonut oman ajoneuvonsa. Kyllä tuo kertoo jo paljon mitä siellä on tapahtunut. Ja lisäksi oikealla puolella olisi ollut tilaa, ohjata ajoneuvoyhdistelmä pientareelle. Hovioikeuden mielestä edes tämä, että syyllinen itse on sanonut näin ja toistanut ohjanneensa tai tehneensä ohjausliikkeen vasemmalle, ei ole riittävä näyttö siitä, että hän olisi tietoisesti ohjannut vasemmalle. Siis todella ihmeellistä!

Lisäksi hovioikeuden mielestä sillä ei ole painoarvoa, että hän on rikkonut useampaa liikennesääntöä. Vaikka noissa rikkomuksissa on juuri syy siihen, että onnettomuus tapahtui. Ilman noita laiminlyöntejä, Esa ja venäläinen kuljettaja, olisivat ohittaneet toisensa normaalisti ja kumpikin jatkaisi elämäänsä normaalisti. Nyt hovioikeus vain tuijotti sitä, että onko hän ohjannut vasemmalle vai ajautunut vasemmalle vai onko hän yrittänyt ohjata oikealle. Kuitenkin kaikki muu, joka jää sen ulkopuolelle on ihan yhtä oleellista ja tärkeää, koska sieltä löytyy syy tapahtuneeseen. Tuossa vaiheessa oli jo liian myöhäistä reagoida ja hän tekikin väärän päätöksen, joka vei mieheltäni hengen. Ja rangaistus siitä on 48 euroa...

Minä sain tiedon hovioikeuden päätöksestä torstaina iltapäivällä ja kuulin, että päätöksestä on annettu lehdistötiedosta ja minulle ilmoitettiin, ettei tarvitse asiasta lukea lehdestä. Tuo päätös tuli postitse perjantaina aamupäivällä. Iltapäivällä uutinen oli julkaistu nettilehdessä ja tänään se on sitten painetussa lehdessä. 

Lisäksi suren Laurana-marsumme kuolemaa. Olimme eilen poissa kotoa ja sillä aikaa pikkuinen 8-vuotias rusettimarsumme oli kuollut. Tulimme vasta kymmenen maissa kotiin, enkä käynyt sitä katsomassa ennen kuin yöllä ja silloin huomasin söpöliinimme kuolleen =( Yksi minun rakkaista eläinlapsistani on nyt sitten poissa. Ja heti huomaa sen kyllä. Kuulostelen koko ajan rapinaa ja heinän kahinaa häkistä sekä sitä pientä tyytyväistä ääntä, jota Laurana piti.

En kyllä uskonut Lauranan elävän näin pitkään, luulin sen kuolevan jo viime syksynä, koska kesällä jouduimme lopettamaan toisen rusettimarsumme Speedyn ja ne olivat Lauranan kanssa tosi läheisiä. Laurana eli suurin piirtein saman verran yksin  ennen kuin hankin sille Speedyn kaveriksi kuin hän eli nyt yksin Speedyn kuoltua. Jään kyllä kaipaamaan pieniä eläinystäviämme kovasti. Laurana pääsi taas Speedyn luo ja toivottavasti Esankin luokse.

 

Keskiviikkona oli hovioikeuden pääkäsittely. Siitä kirjoittelen myöhemmin. Aina lupaan kirjoittaa myöhemmin... Tiedän, mutta nykyään aika on vain käsite. Ei sen enempää. Aikaa kulkee eteen päin, minä en =( Tänään lähden vähän tuulettumaan sisareni kanssa.

 

En ole juurikaan päässyt päivittelemään sivujani, kun modeemini on temppuillut jatkuvasti. Uusi modeemi on nyt paikoillaan ja pääsen jatkamaan kirjoittelua.

Eilen oli Esan nimipäivä ja kävimme lasten kanssa hautausmaalla viemässä hänelle ruusuja ja kynttilän. Viime viikolla vierailimme monesti Esan haudalla, on vaan ollut jotenkin pakottava tarve mennä sinne. Oloni on valtavan ahdistunut ja tuskainen. Tuntemukset johtuvat varmasti lähestyvästä hovioikeudenkäynnistä, joka tulee olemaan hyvin raskas kokemus. Ehkä jopa raskaampi kuin viime lokakuinen käräjäoikeus. Luulen, että se on sitä osittain siksi, että tiedän mitä odotettavissa on ja osittain siitä, että en ole enää samanlaisessa unenomaisessa horroksessa kuin viime syksynä.

Viime päivinä olen itkenyt paljon, varmasti enemmän kuin koko aikana. Onnettomuus pyörii jatkuvasti mielessäni ja mietin, miltä Esa on näyttänyt murskaantuneessa jakeluauton hytissä. Mietin missä asennossa hän on ollut ja kaikkea muuta vähemmän kaunista. Mietin mitä hänen vierellään olleessa työtakissaan olevat jäljet ovat. Verta ja jotain muuta. En halua ajatella asiaa loppuun, koska luulen tietäväni mitä se toinen on. Liian karmeaa ajateltavaksi. Olen sortunut taas jossittelemaan. Mitä jos paperirekka olisi ollut tyhjä, ilman lastia, olisiko Esa voinut selvitä? Osuiko hän loppujen lopuksi rekan perävaunun eturautoihin vai ruhjoiko paperirulla hänet? Ruumiinavauspöytäkirjan perusteella voisi päätellä, että paperirulla olisi tullut hänen päälleen työntäen hytin kasaan ja aiheuttaen hänen kuolemansa, joka onneksi on ollut välitön. Hän on kuollut heti vammoihinsa. Se tuo edes pientä lohtua, ettei Esan ole tarvinnut yhtään kärsiä. Ehkä, jos rekka olisi ollut tyhjä, Esalta olisi voinut mennä vain jalat. Toisaalta, jos hänen autonsa osui eturautoihin, olisi sekin tehnyt varmasti pahaa jälkeä, vaikka lastia ei kyydissä ollutkaan. Renkaan kohdalle osuessa pientä toivoa ehkä olisi voinut olla, nyt Esan auton ohjaamo tavallaan meni rekan perävaunun alle. Joka tapauksessa hän olisi loukkaantunut ja pahimmillaan hän olisi voinut olla vaikeasti loukkaantunut. Tai vaikkapa aivokuollut. Se olisi ollut vielä hirveämpää. En olisi halunnut joutua päättämään hänen elämästään siinä tilanteessa. En olisi voinut luopua hänestä, tiedän sen.

Muistan, että onnettomuuspäivänä yritin pienen hetken toivoa, että voi kunpa hän olisi se onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut ja minut soitettaisiin hänen luokseen sairaalaan, jossa pitelisin häntä kädestä ja pelkäisin hänen selviytymisensä puolesta.Tuona  pienenä hetkenä ehdin ajatella, että hän olisi voinut olla loukkaantunut todella pahasti ja voisin silti menettää hänet, vaikka hän olisi selvinnyt itse törmäyksestä.Olisi edes vähn toivoa Esan selviämisestä. Mutta saman tien pieni ääni sisälläni sanoi minulle, että tiedät, että toivot turhia. Esa on on kuollut. Olisin vain halunnut mennä hänen luokseen, pidellä häntä ja rakastaa. Yritin hetken verran toivoa parasta ja pelätä pahinta, mutta en voinut uskotella itseäni ajattelemaan niin, koska tiesin sydämessäni Esan olevan poissa. Tunsin vain sen.

En ehkä koskaan pysty jättämään onnettomuutta kokonaan taakseni. Voi olla, että lopun elämääni mietin tapahtunutta, kun ajan kutostiellä. Mieleni tekisi mennä käymään onnettomuuspaikalla, mutta tiedän, että sitä ei enää ole. Se on samalla tavalla poissa kuin Esakin. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kauan odotettu kuutostien laajennus on menossa ja se tuhosi paikan, missä rakkani veti viimeisen henkäyksensä. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että paikka on "pyyhitty" pois. Kohtalon ivalta tuntuu, että pian onnettomuuden jälkeen tietä alettiin kunnostaa. Myöhäistä meille, sillä Esa joutui tahtomattaan kutostien uhriksi. Muistan, että samalla viikolla kuin onnettomuus tapahtui, tiistai-iltana nukkumaan käydessään , Esa kysyi minulta, että:" Muru hei, ootkos ajatellut, että kun on ihan hiljaista, tänne kuuluvat rekkojen äänet kutostieltä?" En ollut ajatellut, mutta kieltämättä, kun lähiliikenne rauhoittuu ja on muutenkin hiljaista, rekkojen jylinä kantautuu meille asti. Jälkeenpäin ajattelin, että se oli kutostien kutsu Esalle. Tie kutsui hänet leikkiin elämän ja kuoleman kanssa. Julmaan peliin kohtalon kanssa, jonka Esa hävisi.

Tuntuu, että kohtalo on ollut pelissä, kun tarkastelee kokonaiskuvaa pitemmältä ajanjaksolta. Esan työkuviot ja työpaikan vaihdokset ja venäläisen rekkakuskin työkuviot tuntuvat yllättäen nivoutuneen yhteen jo alkukeväästä. Asiat ovat edenneet niin, että heidän kohtaamisensa tuli väistämättä tapahtumaan tuona elokuisena päivänä. Kirjoitan näistäkin työjutuista enemmän joskus myöhemmin, kun minulla on enemmän aikaa.

Ymmärrän kyllä sen, että tämä on pohjimmiltaan onnettomuus, mutta myös sen, että tämä onnettomuus olisi voitu välttää, jos rekkakuski olisi ajanut liikennesääntöjen ja sään mukaan. Esan kuolema oli turha kuolema. Kenenkään ei olisi tarvinnut kuolla eikä loukkaantua. Ja olen lukenut onnettomuuteen liittyviä asiakirjoja uudestaan ja uudestaan ja koko ajan vahvistuu se käsitys, että venäläinen olisi nukahtanut ja herännyt juuri hetkeä ennen kuin törmäsi henkilöautoon, jota ei edes nähnyt. Ja kun hän on yrittäjälle soittaessaanon heti ensimmäiseksi vakuuttanut ettei nukahtanut rattiin. Sitä vastapuoli koittaa kovasti korostaa ja todisteena asiasta heillä on se, että kuski on heti soittanut työnantajalleen että ei ole nukahtanut rattiin. Hän on ollut soittaessaan hereillä... No, ehkä tuon rysäyksen jälkeen, joka kuului n. 1,5 kilometrin päähän, hän todellakin on hereillä. Kuitenkin ajoaika on niin lähellä ylittämistä kuin olla ja voi. Ja alkuun hän puhuikin itsensä pussiin ja kun lepoaika ylittyi, hänen täytyi miettiä hetken verran ja ai niin joo, todellakin siellähän hän oli sen aikaa.. Eli muutti kertomuksensa itselleen ja yrittäjälle suotuisaksi. Sitä ihmettelen, että miksi näitä lepoaikoja yms. ajoaikaan liittyviä asioita ei selvitelty jo silloin poliisikuulusteluissa? Oikeudenkäynti oli pari kuukautta myöhemmin tapahtuneesta ja selkeästi asianajajan kanssa on mietitty ja fiksattu asioita, joilla saadaan kaikki näyttämään paremmalta venäläistä kohtaan. Yrittäjä oli oikein todistajana kertomassa auton käyttäytymisestä ja jarruista. Luultavasti, jos ajoaikaa koskevia lepoaikamääräyksiä olisi rikottu, olisi sillä seurauksia yrittäjällekin. Siksi korostetaan, että lastilla ei ollut kiirettä eikä kuljettaja nukahtanut rattiin. Jos kuljettajalla ei ollut kiirettä toimittaa lastia perille, niin miksi hän ei voinut ajaa sääolosuhteiden mukaan, pitää riittävää välimatkaa edellä ajaviin. Miksi hän on mielummin ajanut sadekelillä lähes 100 km/h:ssa 20 tonnin paperilasti kyydissään? En voi ymmärtää.

Minua suututtaa ja pelottaa jo valmiiksi, ettei hovioikeus näe asian oikeaa laitaa. Pelkään, että he uskovat vastapuolen paskanpuhumisen, vaikka tapaus on ihan selkeä ja he vähättelevät onnettomuuden vakavuutta. Ehkä vahinko on pieni heille, mutta meille se vahinko on ihmisen kokoinen ja täysin korvaamaton. Vastapuolen asianajaja on ylimielinen ja häikäilemätön, suorastaan puistattava. Todennäköisesti oikeudenkäynnissä ei tule olemaan asiantuntijoita paikalla, jotka tietävät ja tuntevat rekkojen käyttäytymisen jarrutustilanteessa. Voi olla, että yrittäjän sepustus uppoaa heihin. Tässä kohtaa toivon parasta ja pelkään pahinta. Toivon, että tuomio pysyy vähintään samana, mutta vielä mielummin hovioikeus saisi koventaa tuomiota.

Ensi kuussa onnettomuudesta ja Esan kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi. En käsitä miten se on mahdollista, edelleenkin tuntuu, että se olisi vasta tapahtunut. Tunnen edelleenkin Esan läheisyyden, vaikka hän on ollut poissa jo pitkään. Kuukausia. Silti tuntuu, että se oli eilen, kun hänet viimeeksi näin. Kaipaan ja ikävöin häntä aina vaan. Haluaisin halata ja rutistaa häntä, käpertyä hänen kainaloonsa ja kertoa mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Joskus tuntuu, että kuulen, että Esa olisi keittiössä tai tuntuu, että kohta hän tulee kotiin. Hän on vain jossain käymässä. Jollain tavalla odotan hänen tulevan, vaikka tiedän, että hän ei enää koskaan palaa. Varmasti haluaisi, mutta ei voi. Haluaisin vaan herätä tästä pahasta unesta ja jatkaa elämäämme. Sitä mikä meillä oli.

Joku päivä kirjoitan tuon onnettomuuspäivän kirjoitukseni loppuun, kerron rakkaustarinamme ja kirjoitan myös hautajaisista sekä oikeudenkäynnistä. Hovioikeudenkäynnin jälkeen voin kirjoittaa myös pätkiä asiakirjoista, jotka liittyvät tähän tapaukseen. Toistaiseksi, kun käsittely on kesken, täytyy asioiden antaa olla musteena paperilla.